Jäätävimmät hetket Keniassa ja asiaa peloista

Eipä tarvi sitten ainakaan vanhainkodissa valehdella

Mira täällä kirjoittelee. Meillä on mennyt täällä Keniassa yleisesti katsoen aivan vallan mainiosti, mutta muutamia hetkiä on tullut vastaan, missä on tullut vähän äitiä ikävä. Tässä postauksessa kerron jäätävimmistä tilanteista, mitä vastaan on tullut, sekä pohdin hieman pelkojani, joita minulla oli ennen tänne lähtemistä. Tämän postauksen idea ei ole pelotella ketään, vaan lähinnä viihteen muodossa kertoa kummallisista sattumuksista, joita olemme kohdanneet. Täälläkään ei kaikki mene aina niinkuin Strömsössä :D. 

Lähtemiseen liittyvät pelot

Koen tässä tekstissä myös hyödylliseksi käsitellä lähtemiseen liittyviä pelkoja. Ennen tänne tuloa varmaan kaikki meistä olivat käyneet kaikenmoisia kauhukuvia päässään läpi, mitä voisikaan sattua. Nyt jäljestä päin asiaa pohdiskellessa, mua pelotti välillä tosi paljon tänne lähteminen.  Muistan, kun luin ulkoministeriön matkustustiedotteen Keniasta, kihosi kyllä kyyneliä silmiin kun mietti, että mihinkä suden suuhun sitä on itsensä nyt väkisin tunkemassa. Matkustustiedote ei nimittäin ole kovin lohdullista luettavaa, ja itselleni tuli siitä sellainen kuva, etteihän täältä voi selvitä hengissä. Myönnän olevani myös luonteeltani sellainen katastrofinmaalailija, ja varaudun henkisesti aina siihen kaikkein pahimpaan. 

Pelon hetkinä oli lohdullista lueskella muiden täällä olleiden blogikirjoituksia, ja huomata että he ovat selvinneet Keniasta kunnialla, ja heillä on ollut jopa hauskaa! Lisäksi järki sanoi, että ei tänne opiskelijoita lähetettäisi jos eläminen täällä olisi liian vaarallista.

Hah, sitä ajatteli myös ennen tänne tuloa, että harkkapäivän jälkeen täytyy tulla suorinta tietä kotiin turvaan ja kello kuuden jälkeen ei uskalla enää mennä ulos. Helposti sitä unohtaa piruja seinille maalaillessan, että täällä Kisumussa eri lähteiden mukaan noin 260 000 - 322 000 ihmistä elää joka päivä suurimmaksi osaksi ihan tavallista arkea. Terveellä maalaisjärjellä täällä pärjää pitkälle, ja Kisumun turvallisuustilanne on ymmärrykseni mukaan rauhallinen Kenian mittapuulla. 

Silmät täällä täytyy pitää auki ja tulkita tilanteita kriittisesti, omalla toiminnalla turvallisuuteen pystyy paljon vaikuttamaan. Kaikkien pelkojeni ja ennakkoluulojeni jälkeen voin kuitenkin sanoa, että minulla on ollut turvallinen olo Kisumussa. Paineensietokyky on kehittynyt, mitä lähdinkin tänne hakemaan, ja olen myös oppinut päästämään irti siitä ajatuksesta, että kaikkea pitää pystyä kontrolloimaan. Asiat etenevät omalla painollaan, ja olen oppinut luottamaan siihen, että kyllä elämä kantaa. 

Nyt syvällinen fiilistely sikseen ja muistelemaan vanhoja!

Mitä ihmettä siellä pihalla oikein tapahtuu?

Asumme täällä Kisumussa hyvällä ja verraten turvallisella alueella, ja pihapiiriämme vartioi aina 1-2 vartijaa + kolme saksanpaimenkoiraa. Pihapiiriä ympäröivät melko korkeat muurit, joiden päällä on lisäksi vielä sähkö-aidat. Täällä on siis saanut kyllä tuntea olonsa turvalliseksi ja hyvin vartioiduksi aina. Eräänä yönä kuitenkin oli hieman hämminkiä.

Heräsin kolmen aikaan aamuyöllä meteliin, joka syntyi siitä, kun pihalla ikkunamme takana käveleskeli paljon ihmisiä, ylimääräisiä vartijoita ja jotain muita tuntemattomia tyyppejä. Normaalisti täällä on öisin siis kaksi vartijaa. Kaikki puhuivat koko ajan jotain ja puhelimet soivat, mutta ihmiset puhuivat swahiliksi ja luo'ksi, joten en päässyt kartalle tilanteesta. Täällä Kenian arjessa joskus tapahtuu vaan tosi kummallisia asioita, ajattelin että ehkä vartijoilla on jotkut kokoontumisajot tai tyky-yö, ja painuin takaisin pehkuihin. Hetken kuluttua kuitenkin tajusin, että nyt ei ole kaikki normaalisti.

Pihalta kuului siis aseen laukaus, ja perään toinen. Herätin Aleksandran ja kiirehdin laittamaan ovet tuplalukitukselle. Muutkin meistä olivat kuulleet laukaukset, ja he valuivat alakertaan katsomaan, mitä oikein on meneillään. Ihmiset ulkona olivat nyt kerääntyneet parkkipaikalle, ja taskulampuilla tähyilivät jotain autojen alta ja niiden lähiympäristöstä. Monia kysymyksiä vilahteli mielessä, kun mietin että onko tänne hyökännyt/hyökkäämässä joku, onko jossain autossa autopommi kun autojen pohjiin tähyillään? Mieli kehittelee monenlaista tuollaisessa tilanteessa keskellä yötä. 

Tarkkailimme tilannetta pimeästä olohuoneesta, pysymällä kuitenkin etäällä ikkunoista. Jälkeen päin tuntuu typerältä, miksen soittanut esimerkiksi vuokraisännälle ja kysynyt suoraan, mitä on oikein meneillään. Tilanne ei edennyt, ja ihmiset parveilivat edelleen parkkipaikalla. Jälkeen päin vähän tyhmä veto, mutta tuumasimme Aleksandran kanssa että emme voi tälle tilanteelle mitään ja menimme takaisin nukkumaan. Järjellä ajateltuna tuossa tilanteessa pitäisi vaan jaksaa pysyä valmiustilassa, ja osa jäikin seuraamaan tilannetta. Sängyssä kuulimme vielä kaksi laukausta, mutta väsynyt ja afrikkalaiseen menoon turtunut mieli ei enää jaksanut kummemmin piitata.

Aamulla meille selvisi, mikä oli ollut kaiken hämmennyksen aiheuttaja, nimittäin pihallemme oli yöllä luikerrellut 3 metrinen pytonkäärme! Pyton oli ilmaantunut paikalle ilmeisesti pihan viemäröintijärjestelmän kautta, ja se oli päässyt hengestään. Uskoisin, että pytonin ampuminen ei ole kovin laillista täällä, mutta muuta vaihtoehtoa ei  varmaan ollut. Kun tilannetta tarkkailleet kaverit olivat nähneet valtavan mötkäleen heitettävän lava-auton konttiin, he olivat uskaltautuneet ulos katsomaan. Kuvia ei tästä tapahtumasta ymmärrettävästä syystä saanut ottaa. Käärme huomattiin koirien epätavallisen käytöksen ja haukkumisen ansiosta.

Loppu hyvin kaikki hyvin, paitsi käärme-pololla.

Ei mitään syytä panikoida...

Yksi tarpeellinen asia, mikä myös jatkossa tänne tulevien opiskelijoiden on hyvä tiedostaa, on se että poliisiin ei kannata täällä aina sataprosenttisesti luottaa.

Yhtenä iltana olimme paikallisen ystävämme kyydillä matkalla kotiin. Paikalliset poliisit olivat pystyttäneet ratsian tielle, ja pysähdyimme siihen. Kuskina ollut ystävämme pyydettiin poliisiautolle, ajattelin että ei tässä mitään hätää, tavanomainen tarkistus vain ja sitten jatketaan matkaa. Tilanne eskaloitui kuitenkin hyvin nopeasti, ja ystävämme heitettiin poliisiauton perälle. Autoon jossa olin toisen suomalaisen kaverin kanssa, hyppäsi kuskin paikalle poliisi, ja lähti ajamaan autoa. Istuin etupenkillä, ja koitin kysyä, mitä tapahtuu, mutta poliisi kertoi vain että ystävämme on nyt pidätetty. Sanoin suomeksi takapenkillä istuvalle kaverille lähinnä itseäni rauhoittaakseni, että nyt ei ole mitään syytä panikointiin, samalla kun tunsin jalkojeni muuttuvan hieman veltoksi auton jalkatilassa. Hän ajoi onneksi auton vain melko lähelle tien sivuun, ja pysähtyi. Hetken ajattelin, että ei tässä varmaan mitään hätää, kun on poliisi turvana. Kunnes muistin, että poliisi on kuulemamme ja kokemamme mukaan erittäin korruptoitunut laitos.

Ensin poliisi kyseli minulta formaaleja kysymyksiä, kuten mistä olemme tulossa ja mihin menossa, mistä tunnen kuskina olleen ystävän ja niin edelleen. Nopeasti kysymykset ja äänensävy muuttuivat kuitenkin flirttailevaan ja ehdottelevaan suuntaan. Tyyliä ummm, ai te teette täällä harjoittelua, voisin vähän ohjata teitä, mitäs tapaatte vapaa-ajalla tehdä ja tehdäänkö jotain yhdessä... Tilanne alkoi tuntua hyvin ahdistavalta, eikä pakotietä näkynyt. En valehdellut vastatessani kysymyksiin, mutta puhuin niin ympäripyöreästi asioista kun osasin. Poliisi halusi numeroni, enkä uskaltanut sanoa ei. Tällä välin olin nähnyt, kun ystävämme hyppäsi poliisiautosta pikipikin (mopon) kyytiin, ja lähti ilmeisesti maksamaan jotain jonnekkin. Minuutteja meni muutama, ja hän tuli takaisin, poliisi poistui autosta ja kaverimme tuli takaisin kuskin paikalle turhautuneena. Hän kertoi, että poliisit pitävät tällaisia ratsioita kerätäkseen rahaa. Tyylillä niin, että saat syytteen jostain, ellet maksa tiettyä summaa. 

Pääsimme loppujen lopuksi kotiin turvallisesti, eikä numeroni saaneesta poliisista ollut harmia. Kerran hän soitti puhelimeeni, ja sydän taisi jättää lyönnin välistä kun näytöllä luki POLIISI, ÄLÄ VASTAA. En tietenkään vastannut, eikä kyseinen virkamies enää soittanut uudelleen. Mikäli tästä olisi tullut ongelma, olisin vain yksinkertaisesti käynyt vaihtamassa numeroni uuteen. 

Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta tosiaan toivon etten enää joudu tekemisiin poliisin kanssa täällä Keniassa. 

Yksi kysymys, ollaanko me jumissa täällä keskellä järveä?

Hah, tämäkin esiintyy sarjassamme Jäätävät Tilanteet, mutta aina tätä ajatellessani hymy leviää kasvoille, sillä tilanne oli lievästi sanottuna hulvaton. Olimme matkalla Ndere -saarelle telttailemaan paikallisten ystäviemme kanssa. Matka Victoriajärven rannalle oli ollut jo suoraan niinkuin jostain tragikoomisesta elokuvasta, tästä reissusta täytyy ehdottomasti tehdä vielä oma postauksensa... Olimme monta tuntia myöhässä aikataulustamme, kun viimein pääsimme rannalle ja valmistauduimme venematkalle, päämääränä autiosaari. Oli jo pilkkopimeää, ja tuleva matka järven yli pelotti. Silmään osui rannalla laadukkaan näköinen vene, ja hetken ehdin ajatella, että matka menee varmasti aivan kivasti. Hyvän veneen vieressä kaislikossa oli kuitenkin lahonneen näköinen  pienehkö puuvene, johon kamojamme alettiin lappaamaan. Järkytystä ei voinut peitellä.  Meillä oli teltat, patjat, kaasuliedet, juomavedet ja kaikki, eli aivan hirveästi roinaa. Eipä siinä auttanut muutakun pukea pelastusliivi päälle (jossa ei ollut haaravyötä eli viimeistään liivi olisi hukuttanut meidät veden varaan joutuessa), ja hypätä keikkuvaan paattiin. 

Venematka alkoi vahvasti, tähtitaivas näytti upealta ja veneen moottori hurisi... Kunnes se lakkasi hurisemasta. Muutaman kerran kuski yritti vetää sitä takaisin käyntiin, huonolla menestyksellä. Olimme siis jumissa keskellä Victorianjärveä myöhään illalla, ilman kunnollista kuuluvuutta puhelimitse. Kaiken muun kivan lisäksi, veneen lautojen raoista alkoi virrata hiljalleen vettä sisään veneeseen. Matka siihen pisteeseen oli ollut jo aivan hullu, joten emme enää jaksaneet kuin nauraa hermostuneesti ja vitsailla asiasta, vaikka tottakai meitä kaikkia pelotti. Victorianjärvessä on virtahepoja, käärmeitä, krokotiileja ja kaikenmaailman matosia, ja sinne ei ole laisinkaan suositeltavaa ihmispolon laittaa itseään uimaan. Lisäksi meillä oli muuten veneessä elävä vuohi, joka on sitten taas kokonaan oma tarinansa. 

Kyllä se tajuntaan siinä istahti, että nyt tässä ollaan sitten muuten oikeasti aika kiperässä tilanteessa, mikäli moottori ei suostu enää ko-operoimaan, sillä en usko että veneessä oli  airoja mukana. Tragikoomisin hetki oli, kun yksi paikallisista ystävistämme totesi omasta kotona odottavasta lapsestaan, "poor child", kun ajatteli tämän jäävän pian äidittömäksi. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä ja onni oli tänäkin yönä puolellamme, kun moottori kaiken korjailun ja tekohengittämisen jälkeen hurahti käyntiin. Riemu oli käsinkosketeltavaa. 

Veneen reunat vuotivat kuitenkin koko ajan lisää, ja veden pinta veneen pohjalla nousi tasaiseen tahtiin. Eikä tietenkään mitään äyskäriä mukana, tyhjällä juomapullolla lappaamaan vettä pois. Pahin vuotokohta oli juuri minun kohdallani, ja aina kun vene kallistui hieman vasemmalle, kylmää vettä alkoi paineella ryöppyämään suoraan selkääni. Kaikki ruokamme, makuupussimme ja telttamme kelluivat vedessä veneen pohjalla. Vuohikin kastui. Pääsimme kuin pääsimmekin perille saarelle, mutta tuntuu että teimme "hätälaskeutumisen" rantaviivan pusikkoihin rysäyttämällä. Samalla kun oppaamme huuteli, varokaa krokotiileja.

Loppu hyvin kaikki hyvin, tämä yö oli yksi elämäni suurimmista seikkailuista.

Kiitollinen kaikista näistäkin kokemuksista. Toivottavasti kuitenkin loppuaikamme täällä ja lentomatka menee ilman suurempia hämminkejä... :D