Harjoitteluviikko erityiskoulussa

Ensimmäinen harjoitteluviikko:

Orientaatioviikon jälkeen oli kaikilla hakusessa, että missä aloittaisimme harkkamme, sillä sairaaloissa hoitajien lakot olivat edelleen päällä. Me aloitimme Miran kanssa mielenterveysharkan Lutheral Church for the Mentally Handicapped koulussa.  Kyseiseen kouluun pääsy oli monien lupahakemusten ja visiittien takana, mutta manantaina vihdoin pääsimme käymään ihan paikan päällä ja sopimaan harjoittelun aloittamisesta rehtorin kanssa. 

Kävelimme lähes joka päivä reilut kolme kilsaa kotoa koululle. Matkalla nähtiin slummilaitaman elämää; lehmiä makoilemassa kaduilla, ruoanlaittoa avotulilla, paljon pikipikejä (mopoja) tienvarsilla odottavia kyytiläisiä, paljon pieniä koulupukuisia lapsia, kulkukoiria ja vuohia. Aamuliikenne on hektinen jo 7 jälkeen, ja onkin täysi työ pysyä hereillä ja puikkelehtia ihmisten keskellä ja varoa ettei jää jonkin ajoneuvon alle. Lisäksi ilmansaasteet ovat tehneet oman haasteensa ilmastoon sopeutumisessa. 

Perillä meitä oli aina vastassa pihalla koululaisia, joista suurin osa tuli aina antamaan läpsyt ja morottamaan. Päivät alkoivat aamunavauksella, jossa käytiin mm. mikä päivä on englanniksi ja swahiliksi, sekä uskonnollisia aiheita mm. kenen juhlaa vietetään. Meidät  pyydettiin ensimmäisenä päivänä kertomaan keitä olemme. Meidät toivotettiin aina tervetulleiksi minne menimmekin. Oli mieltä lämmittävää kun kuorossa kaikki oppilaat toivottivat tottuneesti ”welcome”.

Kiertelimme ensimmäisen päivän aikana kaikki 10 luokka-astetta ja tutustuimme paikkaan sekä sen asukkeihin. Koulu on sisäoppilaitoksen tyyppinen, jossa oppilaat asuvat yötä päivää. Osa opettajistakin asuu viereisissä rakennuksissa. Yöllä hoitajia on yksi poikien makuurakennuksille ja yksi tyttöjen.

Osa lapsista on jäänyt orvoiksi, monilla on ollut huonot kotioltavat; joitakin on mm. sidottu ja jätetty alasti huoneeseen ja käyty vain syöttämässä, sillä on hävetty ja vihattu kehitysvammaista lasta niin paljon,  että tätä on hyväksikäytetty väkivaltaisella tai seksuaalisella tavalla. Koulussa oppilaita kohdeltiin kuitenkin tasavertaisesti sekä kohtaaminen oli jämäkkää mutta rentoa. Oppilaita ei pakotettu mihinkään, mutta kannustettiin ja ohjattiin tekemään ja kokeilemaan kaikkea tunnilla käsiteltäviä asioita.

 

Oppilaista suurimmalla osalla on jonkin asteinen kehitysvamma; autismia, älyllistä kehitysvammaa, downin syndroomaa, ja erilaisia käytösoireita. Monella oppilaalla on lisäksi epilepsia, mutta kaikkien perheillä ei ole varaa kustantaa heille lääkitystä. 

Pääsimme seuraamaan nuorten autististen ”special class” tuntia, jossa aiheena oli fyysinen motoriikka. Opettaja ja avustaja aktivoivat oppilaita mm heittämään ja ottamaan palloa kiinni. Oli hienoa huomata kuinka eräs poika joka aluksi ”työnsi” lentopallomaisesti palloa kiinniottamisen sijasta, mutta hetken sanallisten ohjausten ja kädestä pitäen harjoittelun jälkeen ymmärsi ottaa palloa myös koppiin. Saimme myös kuulla, että uuden taidon opittua kunnolla, oppilaat eivät hevillä sitä taitoa unohda.

Kävimme myös ”isojen poikien tunnilla”, jossa aiheena oli laskeminen. Opettaja käytti metodeina mm. liitutaululle laskemista ja kirjoittamista, palikoiden laskemista, kananmunakennoon muovimunien laskemista ja ääneen yhdessä laskemista. Oli ilo nähdä kuinka kärsivällinen ja kannustava opettaja poikia kohtaan oli vaikka ei aina mennytkään ihan oikein. Keskiviikkona he laskivat mm. 15:sta 20:een. 

Päivän lopuksi laitettiin musikkia saliin soimaan ja se vasta menoa oli. Siellä keikkuivat niin komiasti pienten lanteet ja moovit oli ihan eri kuin mitä on nähnyt. Huomasi kuinka paljon kehitysvammaiset nauttivat musiikista. Moni meni syvälle omaan maailmaansa ja tanssi omaa tanssiaan.

Huomasi myös, että vaikka moni kehitysvammainen lapsi pitääkin musiikista, toiset kokevat sen ärsykkeiden ylikuormittumisena ja heidän käytösoireensa pahenevat tai he ahdistuvat syvästi. Kehitysvammaisuutta ei samasta diagnoosista huolimatta voi pitää samanlaisuutena, vaan jokainen heistäkin on uniikki yksilönsä.

Saimme tutustua myös teknisen työn tunnille. Opettaja opetti teoriassa mitä tool boxiin kuuluu ja mitä välineillä tehdään. Opettaja pyysi oppilaita toistamaan ääneen työkalujen nimiä, ja oli kärsivällinen ja korjasi rennosti mutta osallistaen mikäli oli lausumisessa korjattavaa. Oppilaita ei kuitenkaan pakotettu mihinkään esimerkiksi lausumaan ääneen mikäli ei siihen kyennyt tai ei ollut ”sillä tuulella”. 

                                 

Näimme myös agriculture-opetusta, jossa käytiin taas teoriassa läpi mitä on mm. rikkaruohot ja hyötykasvit. Opimme että sukuma wiki on kaali, ja pawpaw papaija. Pääsimme käymään oppilaiden puutarhassa, jossa he opettajan ohjaamana nyppivät rikkaruohoja tomaatintaimista, ja kastelivat taimet. He myös siivosivat kanalan, jossa asusteli 4 kanaa ja yksi kukko.

 Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka kukin osallistui omalla tyylillään; jotkut istuivat sivussa ja seurasivat vierestä, toiset kuuntelivat tarkasti opettajan ohjeistusta ja toiset osasivat jo omatoimisesti tehdä ilman erillistä pyyntöä.

Viimeisenä päivänä koulussa oli yleinen pyhäpäivä, jolloin lippu nostettiin salkoon. Oppilaat saivat olla osallisena siihen, ja he olivat selkeästi ylpeitä osallisuudestaan; rinta rottingilla askel-viereen komennukset sujuivat kulmat kurtussa keskittyen.

 Aamunavauksessa käsiteltiin perjantaina kiitollisuudenaiheita. Eräs sanoi olevansa kiitollinen siitä, että viikonloppu alkaa. Toinen taas oli kiitollinen siitä, että saa aamulla herätä uuteen päivään.

Opettajat kenen kanssa olimme jutelleet enemmän viikon aikana, olivat äärimmäisen kiitollisia siitä että olimme käyneet, mikä tuntui hassulta kun kuitenkin vain viikon ajan olimme olleet ja meidän pitäisi olla kiitollisia että saimme luvan tulla. Mutta kulttuuriin kuuluu, että aina kiitellään kaikesta ja toivotetaan tervetulleeksi. Moni toivoikin, että tulisimme takaisin ja töihin kun valmistumme. 

Kaiken kaikkiaan opettavainen viikko takana. Päälimmäisenä tuntemuksena onni siitä, että paikan asukit eli opiskelijat ovat nyt huolehtivaisessa ja välittävässä ympäristössä, jossa heidän ei tarvitse pelätä tai heitä ei kohdella ihmisoikeuksien vastaisesti. Oli myös hyvä nähdä, ettei lapsia kohdeltu kaltoin vaan päinvastoin rakastavasti mutta koulumaailman mukaisesti rutiinein ja yhteisin säännöin.